Bysanttilainen filosofia viittaa Bysantin valtakunnassa toimineiden filosofien ja oppineiden harjoittamaan filosofiaan. Bysantin aika kattoi kreikkalaisen kulttuuripiirin keskiajan, ajan noin 500-luvulta 1400-luvulle, ja bysanttilainen filosofia edustaa näin kreikkalaisen maailman keskiaikaista filosofiaa.

Bysanttilainen ajattelu kehittyi itsenäisesti riippumatta latinankielisen lännen ajattelusta.^[1] Bysanttilaisen kulttuurin ja ajattelun kaksi pääpiirrettä olivat hellenistinen rationalismi ja kristillinen perinne.^[2] Bysanttilaista filosofiaa luonnehtii tiivis yhteys kristilliseen todellisuuskäsitykseen ja teologiaan, mutta se sai paljon vaikutteita ja ajatuksia antiikin kreikankielisistä filosofisista teksteistä, erityisesti Platonilta, Aristoteleelta ja uusplatonisteilta. Rajan vetäminen bysanttilaisen filosofian ja antiikin filosofian välillä, samoin kuin bysanttilaisen filosofian ja teologian välillä, ei olekaan suoraviivaista.^[3] Toisaalta bysanttilaisesta filosofiasta on mahdollista erottaa myös antiikin ajattelun edelleenkehittelyä irrallaan kristillisestä ajattelusta.^[4] Bysanttilaisen ajattelun perinne on säilynyt itäisen kristikunnan luostareissa ja yleisesti ortodoksisen maailman teologiassa.^[2]

Antiikin kreikkalainen filosofia, tiede ja kirjallisuus jatkoivat elämäänsä bysanttilaisessa maailmassa, ja bysanttilainen filosofia sai paljon vaikutteita erityisesti platonismista ja aristotelismista. Tämä on seurausta siitä, että antiikin kreikkalainen kirjallisuus oli Bysantissa jatkuvasti läsnä, eikä sitä tarvinnut ”löytää uudelleen” samalla tavalla kuin läntisessä Euroopassa tapahtui renessanssin yhteydessä. Erityisesti varhaisbysanttilainen filosofia oli suoraa jatkoa antiikin ajattelulle, eikä rajanvedon tekeminen antiikin ja bysanttilaisen ajattelun välille ole näin helppoa.^[4]

Antiikin filosofia yhdistyi bysanttilaisessa ajattelussa kristilliseen teologiaan ja todellisuuskäsitykseen ja oli näin sävyltään kristillistä. Antiikin kreikkalaisen kirjallisuuden lisäksi bysanttilaisia oppineita yhdistikin myös se, että he kaikki jakoivat saman kreikkalaisilta kirkkoisiltä peräisin olevan kirjallisen perinnön. Merkittävimmät esikuvat olivat Basileios Suuri (k. 379), Gregorios Nazianzilainen (k. 389), Gregorios Nyssalainen (k. 395) ja Johannes Khrysostomos (347–407). Merkittäviä lähteitä ajattelulle olivat myös seitsemän ekumeenisen kirkolliskokouksen päätökset.^[3]

Varhaisbysanttilaisen ajattelun keskeinen virtaus oli uusplatonismin ja kristillisen ajattelun yhdistelmä, jota oli 500-luvulla muodostamassa muun muassa niin kutsuttu Pseudo-Dionysios Areopagita uusplatonilaisen Prokloksen ajattelun pohjalta. Samaan aikaan toimivat Ateenan viimeiset pakanalliset uusplatonilaiset filosofit, kuten Simplikios.^[3]

600-luvulla Johannes Damaskolainen kirjoitti muun muassa teoksen Tiedon lähde, joka tunnetaan ennen kaikkea kolmannesta osastaan Ortodoksisen uskon tarkka esitys. Se tarjosi kokonaisesityksen kristillisestä teologiasta ja osin antiikin ajatteluun pohjautuvasta todellisuuskäsityksestä.^[5] Teos oli itäisen kirkon ensimmäisiä skolastisia kirjoituksia ja merkittävä lähde myöhemmille skolastisille teoksille.^[6]

800-luvulla Konstantinopolin patriarkka Fotios kokosi yhteenvedon koko antiikin kirjallisuudesta teoksessaan Bibliotheke sekä opiskeli aristoteelista logiikkaa. Hän sovelsi aristoteelista teoriaa substansseista muun muassa kuuluissa filioque-kiistassa. Fotioksen oppilas Arethas kommentoi Platonin ja Aristoteleen teoksia.^[7]

1000- ja 1100-luvuilla kiinnostus filosofiaan kasvoi. Tällöin vaikuttivat sellaiset henkilöt kuin Mikael Psellos, Eustratios Nikaialainen ja Mikael Efesoslainen, jotka kaikki kirjoittivat Aristoteleen teosten kommentaareja.^[7] Psellos tunsi pakanallisen uusplatonismin hyvin ja oli kiinnostunut myös filosofisesta astrologiasta ja magiasta.^[3]

1200- ja 1300-luvuilla toimivat Nikeforos Blemmydes ja Theodoros Metokhites. Georgios Pakhymeres kirjoitti parafraasin Aristoteleen keskeisimmistä teoksista.^[3]

Hellenistisen rationalismin ja osin rationalisminvastaisen kristillisen perinteen välinen jännite kasvoi bysanttilaisen ajan loppua kohti. Gregorios Palamas hylkäsi Platonin, Aristoteleen ja muun pakanallisen järkeisopin kokonaan. Hän kehitti hesykastisen mystisen suuntauksen, joka painotti henkilökohtaista pyhyyttä, mietiskelyä ja rukousta. Se pyrki saavuttamaan sydämen rukouksessa luomattoman valon ja Jumalan läsnäolon tuntemisen. Poliittisessa muodossa Palamaksen ajattelu tunnetaan ”palamismina”.^[2][3][5]

Hesykastinen liike sai paljon seuraajia älymystössä. Seurauksena klassisen kirjallisuuden ja luonnontieteiden tutkimus Bysantissa väheni.^[2] Samalla liikkeen synty sai aikaan ristiriitoja, jotka johtivat monien filosofien siirtymiseen läntiseen Eurooppaan. Hesykasmia vastustaneella Barlaam Calabrialaisella oli merkittävä osa läntisen kirkon teologian kehityksessä.^[5]

Bysantin viimeinen suuri filosofi oli Georgios Gemistos Plethon, jonka poliittinen filosofia perustui Platonin ajatteluun: hän katsoi, että platonismin palauttaminen voisi kääntää Bysantin rappeutumisen. Valtioajattelunsa Plethon perusti Platonin Valtion pohjalle: hänen mukaansa Bysantin hallitsijan tulisi olla filosofikuningas. Samalla hän hylkäsi kristinuskon ja esitti sen tilalle hellenististä uskontoa.^[2] Plethon oli merkittävä henkilö bysanttilaisen ajattelun välittämisessä länteen,^[5] samoin kuin Johannes Bessarion, joka puolusti platonismia aristotelismia vastaan ja jätti arvokkaan kreikkalaisen kirjallisuuden kirjastonsa Venetsiaan.^[3]

Myös bysanttilaisen ajan päättänyt Konstantinopolin valtaus vuonna 1453 sai suuren joukon bysanttilaisia oppilaita siirtymään länteen. Samalla bysanttilainen oppineisuus oli merkittävässä roolissa läntisen renessanssin synnyttämisessä.^[2] Sen sijaan läntinen ajattelu vaikutti Bysantissa vain suhteellisen vähän, vaikka idässä toimikin jonkin verran lännen kirkolle myötämielisiä filosofeja ja teologeja ja vaikka joitakin latinankielisiä teoksia, kuten Tuomas Akvinolaisen tuotantoa, käännettiin kreikaksi.^[7]

Konstantinopolin valtauksen jälkeen bysanttilaisen ajattelun perinne säilyi itäisen kristikunnan luostareissa ja yleisesti ortodoksisen maailman teologiassa.^[2]

Bysanttilaisessa ajattelussa termiä ”filosofia” käytettiin kahdella tavalla, joko ulkoisesta (maallisesta) tai sisäisestä (hengellisestä) filosofiasta. Ensin mainittu viittasi pakanalliseen kreikkalaiseen filosofiaan, viimeksi mainittu puolestaan sisälsi kristillisen teologian, opetuksen ja elämän.^[8]

Bysanttilainen oppineisuus oli luonteeltaan monialaista. Filosofia säilytti kiinteän yhteyden muihin tieteisiin ja oppialoihin, päin vastoin kuin lännessä. Antiikin tekstien opiskelulla ja kommentoinnilla oli keskeinen rooli. Antiikin ajattelun filosofiset menetelmät otettiin osaksi filosofista toimintaa ilman, että sitouduttiin pakanallisten ajattelijoiden oppeihin. Monet antiikin ontologiset ja kosmologiset teoriat hylättiin, kun taas erityisesti logiikka (dialektiikkaa lukuun ottamatta) ja luonnontieteelliset teoriat otettiin käyttöön.^[7]

Näin silloinkin kun filosofia perustui Platonin, Aristoteleen ja uusplatonistien ajatteluun ja menetelmiin, bysanttilaiset tulkinnat johtivat yhä kauemmas alkuperäisestä antiikin ajattelusta. Yhtäläisyydet antiikin ajatteluun olivat usein ulkoisia, esimerkiksi silloin kun bysanttilainen ajattelu hyödynsi antiikin logiikkaa ja antiikin aikaista terminologiaa. Kriittistä keskustelua sekä uusia lähestymistapoja ja ratkaisuja syntyi muun muassa teologisten kiistojen seurauksena: esimerkiksi hesykastista liikettä koskeneissa väittelyissä käytettiin antiikin ontologian termistöä, mikä johti samalla olemuksen (ousia) ja toiminnan (energeia) käsitteiden tarkempaan erittelyyn ja niiden välisen eron selkiintymiseen.^[7]

Bysanttilaisen uskonnonfilosofisen ajattelun keskeinen piirre oli Jumalan persoonallisten hypostaasien näkeminen ei pelkästään Jumalan olemuksen vaan myös olemassaolon periaatteina. Jumala on luonut kaikkeuden ja sen olemassaolo kestää rajallisen ajan. Luominen on jatkuva tapahtumasarja. Aineen olemassaolo ei ole ikuista. Aistitodellisuuden ilmiöt ovat hypostaaseja, joille luoja on antanut hetkellisen aineellisen olemassaolon. Aistein havaittava todellisuus on näin ajallinen toteutuma siitä, mikä voidaan havaita vain sielun avulla ja jolla on ikuinen olemassaolo jumalallisessa mielessä (nous / Logos).^[7]

Poliittisessa filosofiassa bysanttilaiset oppineet keskustelivat paljon valtion ja poliittisen vallan suhteesta sekä hyvästä hallinnosta. Keskeinen lähde oli Platonin Valtio. Politiikkaan kietoutuivat myös keskustelut idän ja lännen kirkkojen yhdistämisestä.^[2]

Bysanttilainen ajattelu käsitteli paljon myös sielun kuolemattomuutta sekä sielun ja ruumiin suhdetta. Ihmiskunta ja koko maailma ovat jumalallisen kaitselmuksen alaisia, mutta ihmisellä oli silti vapaa tahto, jonka avulla hän voi tavoitella onnellisuutta. Ihmisellä on erityinen osa luomakunnassa, sillä ihmisen ja Jumalan suhde perustuu rakkauteen.^[7]

Koulutus oli bysanttilaisessa yhteiskunnassa korkealla tasolla ja lukutaito oli suhteellisen yleistä verrattuna muuhun tuon ajan maailmaan. Bysantissa oli maallinen koulujärjestelmä, joka jatkoi antiikin ajan akatemioiden ja muiden koulujen perinteitä. Kouluttautuminen oli myös mahdollista sekä miehille että naisille. Koulutusjärjestelmän tehtävänä oli tuottaa kyvykkäitä henkilöitä Bysantin virkakoneistoon, ja se perustui pääasiassa filosofian ja quadriviumin oppiaineiden opetukseen.^[7]

Merkittävin oppilaitos oli Konstantinopolin ”yliopisto” (Pandidakterion), jonka perusti keisari Theodosius II vuonna 425 ja joka toimi 1400-luvulle saakka. Koulussa oli 31 oppituolia eri aloilta, mukaan lukien filosofia, oikeustiede, lääketiede, aritmetiikka, geometria, tähtitiede, musiikki ja retoriikka. Lisäksi merkittäviä kouluja toimi keskeisissä keskuksissa, kuten Aleksandriassa ja Antiokiassa.^[9][10]

Merkittävimpiä bysanttilaisia filosofeja olivat:

• Johannes Damaskolainen (676–749)
• Fotios (820–893)
• Arethas Kesarealainen (noin 860–932)
• Leon Matemaatikko (noin 790–869)
• Mikael Psellos (1018–1078)
• Johannes Italos (1025–1090)
• Theodoros Smyrnalainen (noin 1050–1112)
• Eustratios Nikaialainen (noin 1050/1060–1120)
• Mikael Efesoslainen (1100-luku)
• Nikeforos Blemmydes (1197–1272)
• Georgios Pakhymeres (noin 1242–1310)
• Nikeforos Khumnos (noin 1250/55–1327)
• Maksimos Planudes (noin 1260–1330)
• Theodoros Metokhites (1270–1332)
• Sofonias (1200- ja 1300-lukujen vaihde)
• Barlaam Calabrialainen (noin 1290–1348)
• Nikeforos Gregoras (noin 1295–1360)
• Gregorios Palamas (1296–1359)
• Georgios Gemistos Plethon (noin 1355–1452/1454)
• Gennadios Skholarios (noin 1400–1473)
• Johannes Bessarion (1403–1472)
• Johannes Argyropulos (1415–1487)

• Kavarnos, Konstantinos: Bysanttilainen ajattelu. ((Byzantine Thought and Art. A Collection of Essays, 1968.) Suomentanut Petri Piiroinen) Joensuu: Ortokirja, 1986. ISBN 951-95895-5-4

• Meyendorff, John: Bysantin teologia. Opillisia kysymyksiä. ((Byzantine Theology. Historical Trends and Doctrinal Themes, 1979.) Suomentanut Ritva Orfanos) Valamon luostari, 1987. ISBN 951-9468-26-9

• Anastos, Milton V.: The Mind of Byzantium. New York.
• Benakis, Linos: Texts and Studies on Byzantine Philosophy. Parousia, 2002.
• Ierodiakonou, Katerina: Byzantine Philosophy and Its Ancient Sources. Oxford: Oxford University Press, 2002. ISBN 978-0-19-924613-7
• Lauritzen, Frederick & Wear, Sarah: Byzantine Platonists (284–1453). Steubenville, Ohio: Franciscan University Press, 2021. ISBN 9781736656105
• Tatakis, B. N.: Byzantine Philosophy. ((La philosophie Byzantine, 1949.) Käännös Nicholas Moutafakis) Indianapolis: Hackett, 2003. ISBN 978-0-87220-563-5
• Wilson, N. G.: Scholars of Byzantium. London: Duckworth, 1983. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
• Ján Zozulak. Inquiries into Byzantine Philosophy. Berlin: Peter Lang, 2018. ISBN 978-3-631-76600-2. DOI:10.3726/b14585.

• Podskalsky, G.: Theologie und Philosophie in Byzanz. Munich.

• Ierodiakonou, Katerina & Bydén, Börje: Byzantine Philosophy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)