Buck vastaan Bell on Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätös vuodelta 1927. Oikeus päätti äänin 8–1, että Virginian yhteisön laki, joka mahdollisti laitoksiin suljettujen ”heikkomielisten” henkilöiden pakkosterilisaation, ei ollut maan perustuslain vastainen. Maailman ensimmäinen sterilointilaki oli säädetty Indianassa vuonna 1907, ja niitä oli myös joissakin muissa osavaltioissa, mutta korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen lakeja säädettiin lisää ja niiden toimeenpanoa tehostettiin^[1]. Niiden perusteella Yhdysvalloissa steriloitiin yli 60 tuhatta henkilöä. Virginia kumosi oman lakinsa vuonna 1974.

Charlottesvillestä kotoisin ollut Carrie Buck (s. 2. heinäkuuta 1906) oli asunut lapsesta asti sijaiskodissa. Vuonna 1920 hänen äitinsä suljettiin laitokseen nimeltä Virginia State Colony for Epileptics and Feebleminded, koska tätä pidettiin epäsiveellisenä ja heikkomielisenä. Carrie Buckin mukaan sijaisvanhempien sukulaispoika raiskasi hänet ja hän tuli raskaaksi. Sijaisperhe pyysi paikalliselta tuomioistuimelta, että Buck suljettaisiin samaan laitokseen kuin hänen äitinsäkin sillä perusteella, että raskaus osoitti hänenkin olevan epäsiveellinen ja heikkomielinen. Kesäkuussa 1924 lapsen syntymän jälkeen Buck suljettiin laitokseen ja lapsi annettiin samaan sijaiskotiin, jossa Buck itse oli asunut.^[2]

Virginiassa oli jo vuonna 1916 säädetty laki, joka salli tehdä sterilisaatioita laitoksissa oleville henkilöille, jos se oli osa heidän hoitoaan. Erään sterilisoidun naisen aviomies oli haastanut Virginia State Colonyn johtajan, Albert Sidney Priddyn oikeuteen, jossa valamiehistö kuitenkin päätti tämän toimineen lain mukaisesti. Vuonna 1924 osavaltiossa säädettiin uusi laki, joka salli osavaltion sterilisoida henkilöitä, joiden katsottiin olevan geneettisesti kelpaamattomia lisääntymään. Lakialoitteen oli tehnyt Aubrey E. Strode, joka edusti demokraattipuoluetta Virginian senaatissa.^[2][3]

Priddyn ehdotuksesta laitoksen johtokunta hyväksyi Carrie Buckin ja 15 muuta laitoksen asukasta sterilisoitavaksi, mutta ensin lakia haluttiin testata, joten Priddy kehotti Buckin edunvalvojaa valittamaan sterilisaatiosta. Oikeudessa Buckia edusti Irving P. Whitehead, joka oli aiemmin kuulunut laitoksen johtokuntaan, ja joka kannatti itse sterilisointeja. Laitoksen asianajajana toimi senaattori Strode.^[2]

Oikeudessa eugeniikkatutkijat todistivat, että sekä Carrie Buck että hänen äitinsä ja lapsensa olivat kaikki heikkomielisiä ja että ”heikkomielisyys kulkee suvuissa”. Priddyn mukaan Buck voitaisiin päästää laitoksesta sitten, kun hänet on sterilisoitu, jolloin hän voisi tehdä töitä ja jopa mennä naimisiin, mutta jos Buckia ei sterilisoitaisi, hänen tulevat lapsensa jouduttaisiin todennäköiseti hekin ottamaan laitoksiin. Strode kutsui myös muita henkilöitä todistamaan Buckia vastaan: useimmat heistä eivät olleet koskaan tavanneet Buckia. Buckin puolustusasianajaja ei kutsunut yhtään todistajaa.^[2]

Virginian tuomioistuimet osavaltion korkeinta oikeutta myöten pitivät sterilisaatiomääräyksen voimassa, ja maan korkein oikeus otti tapauksen käsittelyyn syyskuussa 1926. Laitoksen johtaja Priddy oli kuollut ensimmäisen oikeudenkäynnin aikana, ja hänen tilalleen tuli uusi johtaja, John Hendren Bell. Senaattori Strode perusteli, että Virginian laki ei ollut julma ja epätavallinen rangaistus, se noudatti reilua oikeuskäytäntöä ja osavaltiolla oli velvoite suojella kansan terveyttä ja turvallisuutta. Buckin sterilisaatio olisi kivuton ja parantaisi hänen elämänlaatuaan ja samalla hyödyttäisi yhteiskuntaa.^[2] Puolustusasianajaja Whitehead perusteli, että sterilisaatiolaki oli mielivaltainen, arvaamaton ja kohtuuton, ja sen lisäksi se oli syrjivä, koska vain laitoksissa olevia henkilöitä voitiin määrätä steriloitavaksi. Näillä perusteilla laki olisi perustuslain vastainen.^[4]

Korkeimman oikeuden tulkinta oli, ettei laki ollut maan perustuslain vastainen. Oikeuden enemmistöpäätöksen kirjoitti Oliver Wendell Holmes Jr., ja siihen yhtyivät puheenjohtaja William Howard Taft ja tuomarit Willis Van Devanter, James Clark McReynolds, Louis Brandeis, George Sutherland, Harlan F. Stone ja Edward Terry Sanford. Päätöstä vastaan äänesti Pierce Butler, joka ei kirjoittanut perusteluja kannalleen, mutta jotkut historioitsijat ovat arvelleet syyksi hänen katolisuuttaan. Holmes kirjoitti päätöksessään muun muassa, että on parempi estää epäkelpoja lisääntymästä, kuin teloittaa heidän jälkeläisensä rikoksista. ”Kolme sukupolvea imbesillejä on tarpeeksi”, hän kirjoitti kuuluisassa lausunnossaan. (”Three generations of imbeciles are enough”). Puolustuksen perusteluihin lain syrjivyydestä Holmes kommentoi lausunnossaan, että laki tekee sen minkä se pystyy, ja kun sterilisoituja henkilöitä voidaan päästää laitoksista vapaaksi, tulee niihin tilaa muille, jolloin laki tavoittaa lisää ihmisiä.^[5]

Carrie Buck yritti vielä saada uuden kuulemisen korkeimmassa oikeudessa, mutta se torjuttiin, joten hänet sterilisoitiin 19. lokakuuta 1927. Kuukauden päästä hänet päästettiin vapaaksi laitoksesta.^[6][2] Hänen tyttärensä Vivian kuoli kahdeksanvuotiaana, ja Buck itse kuoli 28. tammikuuta 1983. Hän oli ollut kahdesti naimisissa. Historioitsijat ovat löytäneet todisteita siitä, etteivät Buck tai hänen tyttärensä kärsineet mistään mielen sairauksista.^[2]

Pakkosterilisaatiolakeja oli monissa osavaltioissa, ja niiden perusteella Yhdysvalloissa sterilisoitiin yli 60 tuhatta ihmistä.^[7] Virginian osavaltiossa sterilisoitiin 8300 henkilöä vuosina 1922–1972.^[6] Vuonna 1974 osavaltio kumosi lain. Vuonna 1980 ACLU haastoi oikeuteen Buckin sterilisoineen laitoksen, jonka nimeksi oli muutettu Lynchburg Training School and Hospital (sittemmin Central Virginia Training Center^[8]). Oikeusjutun seurauksena osavaltio lupasi alkaa etsiä sterilisoituja henkilöitä, jotta heille voitaisiin antaa neuvoja ja lääketieteellistä apua. Vuonna 2002 Buck vastaan Bell -päätöksen vuosipäivänä kuvernööri Mark Warner esitti anteeksipyynnön osavaltion osallisuudesta pakkosterilisointeihin.^[2][7]

• Abraham, Henry J. & Perry, Barbara A: Freedom and the court : civil rights and liberties in the United States. University Press of Kansas, 2003. ISBN 0700612610