Buccaneer suunniteltiin merivoimien vuoden 1953 vaatimuksen mukaan tukialuskoneeksi, joka pystyisi lentämään pitkän matkan vihollisen tutkan alapuolella kantaen ydinasetta ja hyökkäämään laivoja ja satamia vastaan. Blackburnin suunnitelma B.103 voitti kilpailun heinäkuussa 1955, ja Blackburnilta tilattiin samassa kuussa 20 koneen esisarja mukaan lukien prototyypit. Esisarjan ensimmäinen prototyyppi, de Havilland Gyron DGJ.1 -moottoreilla varustettu kone lensi ensilentonsa 30. huhtikuuta 1958. Sarjan neljäs kone oli ensimmäinen, joka oli varustettu tukialuskäyttöön soveltuvilla varusteilla; taittuvilla siivillä ja nokkakappaleella, pysäytyskoukulla sekä katapulttilaukaisun mahdollistavilla kiinnityspisteillä.[1] Ensimmäinen laskeutuminen tukialukselle tapahtui tammikuussa 1960, aluksena oli HMS Victorious.[2] Tukialustestien jälkeen Blackburn sai tilauksen varsinaisten sarjakoneiden valmistuksesta tyyppimerkinnällä Buccaneer S.1. Tilatusta 40 koneen sarjasta ensimmäinen, de Havilland Gyron Junior 101 -moottorein varustettu S.1 lensi ensilentonsa 23. tammikuuta 1962. Ensimmäiset sarjakoneet tulivat Fleet Air Armin käyttöön heinäkuussa 1962.[1]
Käyttö
Yhdistyneen kuningaskunnan meri- ja ilmavoimien lisäksi Etelä-Afrikka oli ainoa maa joka käytti konetta 1965–1991. Buccaneer jäi käytöstä merivoimissa lentotukialus Ark Royalista (R09) luopumisen yhteydessä 1978, jolloin loput koneet siirrettiin ilmavoimiin.
Buccaneerit kutsuttiin 1991 Persianlahdelle kesken sodan, koska kone oli ainoa RAF:n kone, joka pystyi täsmäpommien lasermerkkaukseen. 12 koneyksilöä suoritti yhteensä 250 taistelulentoa, pudottaen merkintätehtävän lisäksi itse 48 laserohjattua pommia ilman omia tappioita.[3]
Viimeiset koneet poistettiin käytöstä maaliskuussa 1994.[4]
