Elokuva kuvaa italialaisten siirtolaisten elämää brittientoisen maailmansodan aikana väliaikaisesti miehittämässä Bengasin kaupungissa. Se koostuu neljästä tarinasta, joista keskeisin on kertomus kapteeni Enrico Bertistä ja hänen vaimostaan Carlasta. Italialaisten kärsittyä tappion Berti palaa kaupunkiin etsimään vaimoaan. Carla joutuu muiden pakolaisten kanssa brittiläisen lentokoneen hyökkäyksen kohteeksi ja heidän lapsensa saa surmansa. Vankileiriltä pakeneva Berti kuulee tapahtuneesta ja vannoo kostoa. Muut tarinat kertovat italialaisten kaksoisagentista Filipposta, australialaisten sotilaiden ahdistamasta maanviljelijäperheestä sekä maanmiehensä piilottavasta prostituoidusta.[1][2][3]
Mustavalkoinen[3]Bengasi on kuvattu Cinecittàn studiolla Roomassa[2]. Se tehtiin nopeasti ja pienillä tuotantokustannuksilla italialaisten vallattua kaupungin takaisin. Taistelukohtauksiin saatiin merkittävää apua Italian armeijalta. Elokuvan valmistuessa italialaiset joutuivat jälleen vetäytymään Bengasista.[1]
Bengasi on yksi ohjaaja Augusto Geninan kolmesta taiteellisesti korkeatasoisesta, mutta fasistisen propagandan läpitunkemasta elokuvasta. Kaksi muuta ovat Italian siirtomaavalloitusta kuvaava Valkoinen eskadroona (Squadrone bianco, 1936) ja Espanjan sisällissodasta kertova Alcazar (L’assedio dell’Alcazar, 1940).[4] Voimakkaan tunteellisen Bengasin tehtävänä on tuoda esille italialaisille tärkeät arvot ja kuvata vihollista, jolta niitä täytyy puolustaa. Viattomina uhreina nähdyt italialaiset ovat jaloja ja uhrautuvaisia, britit taas ahneita, turhamaisia ja julmia. Puolustettavia arvoja ovat perhe, yhteisö ja oman työn hedelmät, mutta toisin kuin samaan aikaan kuvatussa Casablancassa, sodan taustalla oleva ideologia loistaa poissaolollaan. Fasismin murenemisesta kertoo myös se, että elokuvan sankareita ovat naiset, kun taas miehet ovat heikkoja ja perinteisen maskuliinisuutensa menettäneitä. Elokuvan dokumentaaria muistuttava luonne (alkutekstien mukaan se perustuu tositapahtumiin), eri yhteiskuntaluokkien edustajien kuvaaminen ja runsas ulkokuvien käyttö enteilevät toista maailmansotaa seurannutta italialaista neorealismia.[1]Bengasin kuvaaja Aldo Tonti oli jo seuraavana vuonna tekemässä Luchino ViscontinRiivajia, jota pidetään neorealismin välittömänä edeltäjänä[5].
Bengasin ensi-ilta oli vuonna 1942 viimeisillä fasistien järjestämillä Venetsian elokuvajuhlilla, jossa se sai Mussolini-palkinnon vuoden parhaana italialaisena elokuvana. Fosco Giachettille myönnettiin samalla Volpi-palkinto parhaana näyttelijänä. Aikalaiskritiikki ylisti Geninan ohjaustyötä sen tunteellisesta isänmaallisuudesta, mutta kiinnitti huomiota myös episodisen rakenteen heikkouksiin. Elokuvan levitys jäi suppeaksi Italian Pohjois-Afrikassa kokemien uusien tappioiden takia.[1]
Carlo Marco Bassoli muokkasi vuonna 1955 elokuvasta uuden version nimeltä Bengasi anno ’41. Siihen lisättiin uusi kehyskertomus, jossa yksi tapahtumien osanottajista kertoo sodan jälkeen brittien komentajalle kaupunkilaisten kohtaloista. Samalla elokuvasta poistettiin osa räikeimmin propagandistisista kohtauksista.[3][2]
Lähteet
Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema. Lanham, Toronto, Plymouth: The Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5
Viitteet
↑ abcdReich, Jacqueline & Garofalo, Piero: Re-viewing Fascism: Italian Cinema, 1922–1943, s. 293–314. Bloomington, Indianapolis: Indiana University Press, 2002. ISBN 0-253-34045-4
↑ abcdChiti, Roberto & Lancia, Enrico: Dizionario del cinema italiano. I film, vol. I: tutti i film italiani dal 1930 al 1944, s. 48–49. Roma: Gremese, 2005. ISBN 88-8440-351-0
↑ abcMereghetti, Paolo: Il Mereghetti: Dizionario dei film 2011, s. 417. Milano: Baldini Castoni Dalai, 2010. ISBN 978-88-6073-626-0
