Vuoteen 1942 mennessä olivat Saksan laivaston käytössä olleet Ar 196 meritoimintakoneet pahasti vanhentuneet, sillä sotateknologian kehityksen myötä olivat ne jääneet erittäin alttiiksi vihollisen hyökkäyksille huomattavasti heikomman suorituskykynsä vuoksi. Tähän Saksan laivasto kaipasi kipeästi parannusta ja vuoden 1942 lopussa Arado vastasi siihen jatkokehittämällä yhteensä seitsemän eri versiota Ar 196:sta, jotka voisivat korvata tämän lentokoneen.[1]
Nämä jatkokehitetyt lentokoneet olivat nimetty järjestyksessä E.380-1 -versiosta aina E.380-3 -versioon kustakin versiosta ollen toinen "a" variantti olemassa, sekä E.380-3:sta myös kolmas E.380-3b variantti. Versioiden 1−3 välillä oli joitain pieniä rakenteellisia muutoksia, mutta suurimpana erottavana tekijänä olivat niihin asennetut moottorit. Lisäksi a -varianttien ja vakiomallien erona olivat niihin asennetut laitteistot ja moduulit, a malleissa niiden ollen suoraan Ar 196 -koneesta kopioidut kevyempää kokonaisuutta varten.[1]
Projektia edistettiin marraskuun puoleenväliin saakka, jonka jälkeen Arado julkaisi oman esitteensä kyseisistä lentokoneista toiveenaan saada valtiolta jonkunlaista rahoitusta, jotta kehitystyöt voitaisiin viedä pidemmälle. Saksan sotatilanne tässä vaiheessa oli kuitenkin käynyt tukalammaksi, eivätkä laivastolle suunnatut hankkeet olleet enää suurimpana prioriteettinä rahoituksia myöntäessä, tehden rahoituksen saamisesta projektille mahdottoman tehtävän. Rahoituksen puutteessa projekti lopullisesti hyllytettiin, eikä siihen palattu enää sen jälkeen.[1]
E.380:n versiot
Kuva Aradon Ar 196 meritoimintakoneesta, johon E.380 pohjautuu.
E.380:n tarkoituksena oli luoda suorituskyvyltään nykyaikaistettu versio Aradon valmistamasta Ar 196:sta hyödyntäen tehokkaampaa moottoria, parempaa aseistusta, parannettua suojausta, sekä uudempaa laitteistoa. Näiden myötä pyrittiin luomaan lentokone, joka kykeni suorittamaan kaikki samat tehtävät kuin Ar 196, mutta paremmin. Lopputuloksena oli seitsemän eri versiota, jotka yhdistelivät keskenään erilaisia ominaisuuksia antaen valinnanvaraa lopullista koneyksilöä varten. Piirrokset näistä lentokonemalleista valmistuivat loka- marraskuun aikana, joista viimeisimmän merkattuna 14.11.1942 päiväyksellä.[1]
Yhteisiä ominaisuuksia jokaisessa näissä versiossa olivat kevytmetallirakenteinen runko, jonka etuna aikaisempaan teräsrakenteiseen runkoon oli suurempi tarkkuus kompassille, sekä kahdet kellukkeet, jotka sisälsivät suojatut polttoainesäiliöt ja kiinnittyivät siipiin molemmin puolin runkoa. Siivet olivat myös muodoltaan käänteiset lokinsiivet. Aseistus pysyi jokaisessa versiossa samana, sen ollen kaksi eteenpäin ampuvaa 20 mm MG 151 lentokonetykkiä, sekä yksi ampujalle varattu taaksepäin suunnattu suljettuun lasikuomuun kiinnitetty 13 mm MG 131 J konekivääri.[1]
E.380-1
E.380:n ensimmäinen versio käytti voimanlähteenään Argus As 402 moottoria, joka tuotti tehoa 937 hv lentoonlähtiessä. Tämän moottorin avulla olisi kone saanut suurimmaksi nopeudekseen 337 km/h, antaen sille myös kantamaksi 1000 kilometriä. Piirrokset tästä versiosta ovat merkattuna päiväyksellä 25.10.1942. Koneessa oleva laitteisto oli uudistettua ja sen runko oli suojattu etuosasta 60 mm paksuisella panssaroinnilla, sekä takaa 15 mm paksuisella väliseinämällä. Koneeseen oli myös mahdollista ripustaa kaksi 140 kg painoista syvyyspommia, tai yksi 250 kg lentopommi tai neljä 50 kg painoista lentopommia. Kärkiväli koneessa oli 14.1 metriä, sekä pituutta sillä oli 12.5 metriä. Kaikista E.380 versioista tämän suoritusarvot vastasivat eniten Ar 196:n suoritusarvoja.[1]
E.380-1a oli kevennetty versio vakiomallista, ollen ulkonäöltään samanlainen vain pienillä muutoksilla rakenteeseen. Laitteisto oli uudemman sijasta sama kuin vanhemmassa Ar 196:ssa, eikä siinä ollut lisättyä panssarointia kuten vakiomallissa. Lisäksi sillä oli mahdollista kantaa vain kahta 50 kg lentopommia toisin kuin raskaammalla vakiomallilla. Kärkiväli tässä versiossa oli 13.55 metriä ja pituutta sillä oli 12.2 metriä. Suurin lentonopeus oli 346 km/h lentokantaman pysyen samana 1000 kilometrissä.[1]
E.380-2
E.380:n toinen versio käytti voimanlähteenään 9-sylinteristä BMW 323 R2tähtimoottoria, joka tuotti 986 hv tehoa lentoonlähtiessä. Tämän moottorin avulla olisi koneen suurin lentonopeus ollut 328 km/h ja kantama 1000 kilometriä. Piirrokset tästä versiosta ovat merkattuna päiväyksellä 4.11.1942. Kone sisälsi samat ominaisuudet kuin ensimmäinen versio: uudistettu varustus, 60 mm panssarointi koneen etuosassa ja 15 mm paksuinen väliseinä takaosassa, sekä samat ripustusmahdollisuudet hyötykuormalle. Kärkiväli koneessa oli 14.4 metriä, ja pituutta sillä oli 12.3 metriä. Ulkonäöllisesti huomattavana erona tässä versiossa oli sen kellukkeiden kiinnityspuomit, jotka olivat pystysuorat toisin kuin muissa versioissa, joissa ne olivat hieman viistossa.[1]
E.380-2a oli kevennetty versio vakiomallista, ja kuten E.380-1a:n kohdalla, oli tämä ulkonäöltään samanlainen kuin vakiomalli, mutta pienillä muutoksilla rakenteisiin. Laitteisto siinä oli sama kuin Ar 196:ssa eikä tässä versiossa ollut mitään lisäpanssarointia. Hyötykuorma oli myös rajattu kahteen 50 kg lentopommiin. Kärkiväli tässä versiossa oli 13.85 metriä, pituuden ollen 12.05 metriä. Suurin lentonopeus oli 340 km/h ja lentokantama pysyi 1000 kilometrissä, kuten aikaisemmissakin versioissa.[1]
E.380-3
E.380:n viimeinen versio käytti voimanlähteenään 14-sylinteristä BMW 801 A tähtimoottoria, joka tuotti 1 539 hv tehoa lentoonlähtiessä. Suurimmaksi lentonopeudeksi laskettiin 386 km/h ja lentokantamaksi 1000 kilometriä. Piirrokset tästä versiosta ovat vanhimmat mitä lentokonetyypistä tiedetään, niiden ollen merkattuna päiväyksellä 6.10.1942. Varustus koneessa oli sama kuin aikaisemmissakin vakiomalleissa panssaroinnin sekä hyötykuorman lisäksi. Kaikista E.380:n versioista tämä oli suurikokoisin sen kärkivälin ollen 16 metriä ja pituuden ollen 13.75 metriä.[1]
E.380-3a oli kevennetty versio vakiomallista, ja kuten aikaisemmissakin kevytversioissa, erosi se vakiomallista vain pienillä muutoksilla rakenteeseen sekä sen sisältämiin laitteisiin. Lisäpanssarointia ei ollut, hyötykuormana vain kahdet 50 kg lentopommit ja laitteisto oli kopioitu suoraan Ar 196:sta. Sen kärkiväli oli 15.3 metriä ja pituus 13.4 metriä säilyttäen lentokantaman 1000 kilometrissä. Suurin lentonopeus tässä versiossa olisi ollut 402 km/h.[1]
E.380-3b oli kaikista E.380:n versioista viimeisin, ja siinä pyrittiin yhdistämään kaikki aikaisempien versioiden parhaat puolet. Arado toivoikin tästä versiosta Ar 196:n seuraajaa. Piirrokset tästä versiosta ovat merkattuna päiväyksellä 14.11.1942. Moottori siinä pysyi samana kuin vakiomallissa, antaen tälle versiolle suurimmaksi lentonopeudeksi 404 km/h, tehden siitä nopeimman vaihtoehdon. Panssarointi pysyi myös samana, eli 60 mm paksuinen panssarointi edessä ja 15 mm paksuinen väliseinä takaosassa. Hyötykuormana voitiin käyttää kaikkia eri vaihtoehtoja kuten vakiomalleissakin, eli kaksi 140 kg syvyyspommia, tai yksi 250 kg lentopommi, tai neljä 50 kg lentopommia. Koneen mittakaavat pyrittiin pitää pienenä, sillä pienempi lentokone on käytännöllisempi kuljettaa laivaston mukana. Siipien kärkiväli oli vain 14.5 metriä ja koneen pituus oli 12.2 metriä. Pienempään kokoon suhteutetun suuren painon vuoksi jäi kyseisen version lentokantama kuitenkin vain 800 kilometriin.
