Anton Delvig syntyi baltiansaksalaiseen vapaaherralliseen (Baron) aatelissukuun. Perhe oli niin venäläistynyt, että Delvig ei osannut lainkaan saksaa. Isä kenraalimajuri, vapaaherra Anton Antonovitš von Delwig (1773-1828) oli Astrahanin rykmentin komentava upseeri. Äiti Ljubov Matvejevna Krasilnikova (1777-1859) oli Moskovan liittopankin johtajan, valtioneuvoston jäsenen Matvei Andrejevitš Krasilnikovin tytär ja tähtitieteilijä Andrei D. Krasilnikovin tyttärentytär.[2]
Delvig oli 1811-1817 Aleksandr Puškinin koulutoveri Tsarskoje Selon lyseossa ja hyvä ystävä. Koulussa hän menestyi huonosti ja häntä pidettiin älykkäänä mutta laiskanpulskeana oppilaana.[1]
Delvig meni naimisiin vuonna 1825 Sofia Mihailovna Saltykovan (1806-1888), senaattori Mihail A. Saltykovin tyttären kanssa.[2]
Delvig ylläpiti runoudessaan venäläistä uusklassisista perinnettä. Hän oli kiinnostunut kansanrunoudesta, kirjoittaen myös itse kansanrunoutta matkivaa runoutta.
Vuosina 1825-1830 hän toimitti vuosikirjaa Severnyje tsvety (ven. Северные цветы, 'Pohjolan kukkia'), joka keskittyi Venäjän parhaisiin romanttisiin kirjailijoihin ja ulkomaisten kirjailijoiden käännöksiin. Lehden päätoimittajana Delvig joutui arvostelun kohteeksi ja sensuurin kanssa syntyneiden ongelmien selvittäjäksi.[3]
Delvig kuoli lavantautiin ennen aikojaan, minkä romantikot kokivat korvaamattomana menetyksenä. Delvigin kuolinvuosi 1831 ajoittuu yhteen romantiikan valtakauden päättymisen kanssa.[3]
Puškin omisti vuonna 1830 kirjoittamansa runon Delvigy (ven. Дельвигу, Delvigille) hänelle.[5] Myös Wilhelm Küchelbecker omisti hänelle vuonna 1820 kirjoitetun runonsa O Delvig, Delvig! (ven. О Дельвиг, Дельвиг!..) [6][7]
↑ abcSuni, Timo. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 3. Kultakauden runoilijoita”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 213. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
↑ ab[http://www.fplib.ru/biografii/bio19v/delvig/ Дельвиг А.А.
Дельвиг Антон Антонович (1798 - 1831)] FPLib - новый проект организации “Друзья и Партнеры”. Arkistoitu alkuperäisestä 3. maaliskuuta 2016. Arkistoitu 3.3.2016. Viitattu 23.6.2010.