Amiraali (perhonen)

Amiraaliperhonen
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Elinvoimainen [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Päiväperhoset Papilionoidea
Heimo: Täpläperhoset Nymphalidae
Alaheimo: Aitotäpläperhoset Nymphalinae
Tribus: Nymphalini
Suku: Amiraalit Vanessa
Laji: atalanta
Kaksiosainen nimi

Vanessa atalanta
(Linnaeus, 1758)

Katso myös

  Amiraali (perhonen) Wikispeciesissä
  Amiraali (perhonen) Commonsissa

Amiraali (Vanessa atalanta) on värikäs täpläperhosten heimoon kuuluva päiväperhonen.

Koko ja ulkonäkö

Amiraalin siipien kärkiväli on noin 5–6 cm. Amiraali on yläpuolelta huomiota herättävä perhonen, taustaväri on musta, jossa on oransseja nauhoja ja valkoisia täpliä. Alapuolelta lajin siivet ovat harmaan, ruskean ja sinisen kirjomat. Takasiipien alapinnalla on kuviointi, joka näyttää numeroilta 980 tai 986. Lennossa laji näyttää mustalta.

Levinneisyys ja lentoaika

Amiraalilla on vakituinen kanta vain lämpimillä alueilla, Euroopassa Alppien eteläpuolella. Elintavoiltaan se on kuitenkin varsin kosmopoliitti vaeltaja, joka kykenee lentämään pitkiäkin matkoja ja siten laajentamaan elinpiiriään tilapäisesti. Suomessakin amiraalia tavataan vuosittain, mutta perhosten määrät riippuvat eteläisemmän Euroopan olosuhteista sekä sopivista vaellussäistä. Suomessa ja muualla Pohjois-Euroopassa amiraali on joko ilmavirtojen mukana saapuva vaeltaja tai kesäviipyjä, jolloin alkukesästä saapuneet perhoset lisääntyvät ja myöhemmin kesällä lentävät perhoset ovat täällä syntyneitä.[3]

Lajin levinneisyys kattaa Pohjois-Amerikan Karibianmeren saarille ja Guatemalaan saakka. Levinneisyys ulottuu Atlantin poikki Azoreilta Pohjois-Afrikan ja Etelä-Euroopan läpi Kazakstaniin ja Uralille, mutta tätä idempänä amiraalia tavataan vain harvoin. Vaellusten aikana amiraalia tavataan pohjoisessa Pohjois-Norjaan, Färsaarille ja Islantiin saakka. Vieraslajina se on levinnyt myös Havaijille sekä Uuteen-Seelantiin.[3]

Amiraali lentää kahdessa sukupolvessa, ensimmäinen keväällä toukokuusta kesäkuuhun ja toinen sukupolvi heinäkuun lopulta jopa lokakuulle. Se voi esiintyä vaeltajana kesällä muinakin aikoina. Suomessa havaintoja on tehty toukokuun alusta lokakuun loppuun, mutta tavallisin laji on elo-syyskuussa.[4]

Elinympäristö ja elintavat

Amiraali elää kulttuuriympäristöissä, pihapiireissä, puutarhoissa ja joutomailla. Keväällä ensimmäisen sukupolven naaraat munivat munat, jotka kesän aikana kehittyvät toukiksi, koteloituvat ja kuoriutuvat kesällä toisen sukupolven aikuisina. Etelä-Euroopassa perhoset ovat aktiivisia suuren osan vuotta leväten vain talvikuukausien kylmimmillä säillä. Pohjoisessa suuri osa aikuisista yksilöistä lentää lopulta talveksi etelään, mutta osa saattaa yrittää talvehtimista, menehtyen kuitenkin riittävän suojan ja ravinnon puutteeseen. Koiraat odottelevat pariutumishaluisia naaraita valtaamallaan reviirillä, jonka paikkaa ne vaihtavat muutaman päivän välein. Molemmat sukupuolet käyvät ahkerasti juomassa mettä kukilla sekä imemässä nesteitä käyneistä hedelmistä.[3]

Naaras munii munat toukan ravintokasveille yksitellen, suosien jälkeläistensä elinympäristöinä suojaisia lehtimetsiä ja puutarhoja. Tyypillisesti amiraali munii umpinaisempiin kasvustoihin kuin nokkos- tai neitoperhonen. Munat kuoriutuvat noin viikkoa myöhemmin ja toukat oleilevat enimmäkseen yhteenkehrättyjen lehtien suojassa, eivätkä paistattele auringossa monien sukulaislajiensa tapaan. Toukkakehitys kestää keskikesällä 3–4 viikkoa, loppukesällä kauemmin. Koteloituminen tapahtuu lehden alapinnalle ja myös kotelo on usein silkillä yhteensidottujen lehtien suojaama. Kotelovaihe kestää parhaissa olosuhteissa pari viikkoa, mutta pohjoismaissa kaikki kotelot eivät ehdi kuoriutumaan ennen kuin syksy tekee olosuhteista sen kehittymisen kannalta liian kylmää.[3]

Ravintokasvi

Amiraalin toukat syövät nokkosta (Urtica dioica). Aikuinen yksilö syö kukkien mettä, esimerkiksi pietaryrtin ja ohdakkeiden kukat vetävät niitä puoleensa. Amiraalit saattavat myös syödä puiden mahlaa tai mädänneiden hedelmien käynyttä mehua.

Lähteet

  1. Walker, A.: Vanessa atalanta IUCN Red List of Threatened Species. Version 2021-3. 2020. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 27.6.2022. (englanniksi)
  2. Lauri Kaila, Marko Mutanen: Amiraali – Vanessa atalanta Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
  3. a b c d Nationalnyckeln till Sveriges flora och fauna. Fjärilar: Dagfjärilar. Hesperiidae – Nymphalidae. ArtDatabanken, SLU, 2005. 91-88506-51-7 s. 283–284
  4. Hyönteisviki (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla