Tämä artikkeli käsittelee Helsingissä sijaitsevaa muistomerkkiä, sen vaiheita ja eri versioita. Muut Aleksis Kiven patsaat ja muistomerkit ovat täsmennyssivulla.
Muistomerkissä Aleksis Kivi istuu mietiskelemässä. Istuimen kolmelle sivulle asennetut reliefit esittävät Kiven illuusioita ja kaipauksen kohteita hänen kirjallisesta tuotannostaan.
Keinu
Reliefi Keinu oikealla sivulla.
Oikealla sivustalla oleva reliefi Keinu perustuu Kiven Kanervala-kokoelman (1866) runoon, jossa runon minä haluaa impensä kanssa keinuessaan lentää ”siivillä läntisen” Onnelan kaukaiseen maahan, ainaiseen lehtevien koivujen, kukkaketojen, loputtomien päivien kevääseen. Reliefi kuvaa Orfeuksen kaipuuta saavuttamattoman Eurydikeen luokse ja Orfeus-myyttiin liittyviä käsityksiä luovan työn ennakkoehdoista, joiden ohjaamana taiteilija joutuu tekemään perustavan valinnan taiteensa ja rakkauden välillä.[3]
Sydämeni laulu
Sydämeni laulu vasemmalla reunalla.
Sydämeni laulu veistoksen vasemmalla sivulla perustuu Seitsemän veljeksen Seunalan Annan kehtolauluun, jossa kaipuu kohdistuu tuonen lehdon hietakehtoon, josta on ”kaukana kavala maailma”. Reliefi sivuaa myös näkökulmaa Orfeus-teeman katabasikseen, kuolemankaipuuseen, johon runoilija on suuntautunut.[4]
Pako Impivaarasta
Pako Impivaarasta takasivulla.
Takasivustalla oleva reliefi Pako Impivaarasta on katkelma Seitsemästä veljeksestä, jossa veljekset joutuvat juopottelunsa päätteeksi pakenemaan palavasta pirtistään jouluyön pakkasessa vanhaan Jukolan taloon.[4]
Ikävyys
Kiven runo ”Ikävyys” takasivulla tuolin selkänojassa.
Tuolin selkämyksessä on kaksi säkeistöä runosta ”Ikävyys” (1866):
»Mi ikävyys,
mi hämäryys sieluni ympär
kuin syksy-iltainen autiol maal?
Turha vaiva täällä,
turha ompi taistelo
ja kaikkisuus maailman, turha!
En taivasta
mä tahdo, en yötä Gehennan,
enp' enään neitosta syliini suo.
Osani vain olkoon:
tietämisen tuskast pois.
Aleksis Kiven patsas paljastettiin Aleksis Kiven päivänä 10. lokakuuta 1939. Uhkaava aika heijastui patsaalla pidetyissä puheissa, koska Suomi oli saanut kutsun lähettää neuvottelijat Moskovaan ja kenttäarmeija kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin. Tilaisuus keräsi paikalle tuhansia ihmisiä, joiden joukossa oli valtiovallan ja kulttuurilaitosten edustajia, Aleksis Stenvallin sukulaisia sekä ulkomaisia lehtimiehiä. Ylioppilaskunnan Laulajat ja mieskuoro Laulu-Miehet esittivät Martti Turusen johdolla Metsämiehen laulun. Juhlapuheen piti professori Viljo Tarkiainen, ja puheen aikana patsasta verhonnut kangas siirrettiin syrjään. Tilaisuus päättyi kuoron laulamiin lauluihin Sydämeni laulu ja Isänmaan virsi.[5]
Veistoskilpailut
Wäinö Aaltosen ehdotus kilpailun toisella kierroksella
Wäinö Aaltosen kubistisen kilpailuehdotuksen saviluonnos, korkeus 23 cm.[6]
Luonnoksen pohjalta tehty 115 cm korkea pronssiveistos Mäntän keskustassa. Muistomerkkinä se olisi ollut monin verroin suurempi.
Patsashankkeen käynnisti kirjailijaseura Kirjallinen Työ. Kirjailijat valitsivat Aleksis Kiven, kansalliskirjailijan joka oli ”suomalaisen hengen väkevin ja alkuperäisin edustaja”. Päämäärä paljastukselle oli Aleksis Kiven kuoleman 50-vuotispäivä vuonna 1922. Hankkeen takana oli kulttuurielämän keskeisiä vaikuttajia, mutta toteutusaika venyi yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi.[7]
Kirjallisuuskriitikko J. V. Lehtonen, joka veti rahankeruutilaisuuksia määritteli Kiven patsashankkeen Runebergin muistomerkin vastakuvaksi. Hänen mukaansa Runebergin patsaassa kiteytyi vauras ruotsinkielinen kulttuuri. Kiven tuli olla kuva suomenkieliselle, siis suomalaiselle kulttuurille. Myös Kiven patsaan sijoituspaikka Kansallisteatterin edustalla oli yhtä merkityksellinen kuin Ruotsalaiselta teatterilta avautuva puisto.[8]
Aleksis Kiven muistopatsaasta Helsinkiin järjestettiin kilpailu vuosina 1928 ja 1930.[2] Ensimmäisen kilpailun ehdokkaista ei löytynyt sopivaa veistosta. Wäinö Aaltonen osallistui uusintakilpailuun modernistisen tyylitellyllä ja kubistisella ehdotuksella.[2] Sen saviluonnos on poltettuna ja lasitettuna Valtion taidemuseon kokoelmassa.[6] Muistomerkkiehdotukseen liittyi Rautatientorin päädyn korotus ja Kansallisteatterin julkisivun vahva pelkistäminen klassisin graniittipylväin. Kilpailun voitti tuolloin Aaltosen lanko ja hänen teostensa valaja Aukusti Veuro, joka kuitenkin luopui voitostaan. Toimikunta päätyi tilaamaan veistoksen Aaltoselta, mutta ehdotusta perinteisempänä versiona.[1][2] Wäinö Aaltosen katsottiin epävirallisena kansallisveistäjänä sopivan kansalliskirjailijan kuvaajaksi. Vuonna 1932 tilattu kipsiluonnos valmistui 1934 ja se valettiin pronssiin 1939.[2]
Aaltonen työskenteli aiheen parissa jo vuonna 1926 osallistuessaan vastaavaan muistomerkkikilpailuun Tampereella.[2] Hän lähetti kilpailuun tuolloin kolme ehdotusta, jotka voittivat kolme ensimmäistä palkintoa. Toteutetussa veistoksessa Runoilija ja muusa (1928) on kuvattu makaava runoilijahahmo ja häntä herättelevä muusa.[1][9] Jo Tampereen kilpailussa Aaltosella oli mukana myös kubistis-futuristisia ehdotuksia, joista yhden pohjalta hän myöhemmin teki kullatun 52 cm korkean veistoksen nimeltä Musica.[10][11] Aaltonen ilmeisesti varioi samaa visuaalista ideaa myös piirtämässään kansikuvassa Helvi Hämäläisen runokokoelmaan Hyväntekijä (1930).[12]
Aaltonen muokkasi alkuperäistä ehdotustaan realistisemmaksi, kuten tilaajat toivoivat. Kansalliskirjailijan näköisyyden tavoittaminen herätti vilkasta keskustelua, ja muun muassa Kiven haudan aukaisua ehdotettiin, jotta veistos olisi mahdollisimman aidosti näköinen. Aaltonen piti kuitenkin ulkoista näköisyyttä tärkeämpänä kuvata Kiven mielenmaisemaa.[1]
Kiven kasvonpiirteiden esikuvana on ollut tunnettu muotokuvapiirros, jonka taiteilija Albert Edelfelt teki kirjailijan kuoltua tämän ystävän Ernst Albert Forssellin Kiven hautajaisissa laatiman piirroksen pohjalta.[13][14] Hahmon istuvaan asentoon Aaltonen otti mallia vuonna 1926 tekemästään maalauksesta, joka esittää istuvaa naista.[2]
Aleksis Kivi kiinnosti Aaltosta erityisesti. Aaltonen on kertonut pohtineensa Kiven patsaan hahmoa 1910-luvun puolivälissä ja hän luki Kiven teoksia yhä uudestaan. Aaltonen oli perehtynyt myös tutkimuksiin ja keskusteli aiheesta tutkija Viljo Tarkiaisen kanssa.[1]
Patsaan muut versiot
Turun kaupunginteatterin edessä on muistomerkki, joka valettiin Helsingin muistopatsaan kipsiversion pohjalta. Aaltonen oli lahjoittanut Turun kaupungille kipsisen Aleksis Kiven pään, joka tuli valaa pronssiin. Metrin korkuinen veistos sijoitettiin parimetriselle punagraniittiselle jalustalle. Paikkana oli kauppatorin laidalla sijainneen Turun yliopiston päärakennuksen hotelli Phoenixin edusta. Veistos paljastettiin 1949. Rakennus kuitenkin purettiin 1950-luvulla, ja patsas siirrettiin konserttitaloon. Nykyisen paikkansa se sai uuden Kaupunginteatterin valmistuttua 1962.[13]
Kokonaisuudessaan rautatientorilla olevan veistoksen kipsiluonnos on näytteillä Nurmijärven pääkirjastossa.[15] Aiemmin tätä kipsipatsasta säilytettiin Kiven syntymäkodissa Palojoella, kunnes se päätettiin siirtää kirjastoon.
Aaltonen teki myös muistopatsaskilpailun toiseksi tulleesta kubistisesta ehdotuksesta muistomerkkikokoa pienemmän veistoksen. Runsaan metrin korkuinen veistos valettiin pronssiin 1950-luvulla. Amer-yhtymä osti sen vuonna 1970 ja sijoitti lopulta Tuusulan Riihikallioon tupakkatehtaansa portin viereen. Veistos ehti olla tällä paikalla lähes 40 vuotta, kunnes Gösta Serlachiuksen taidesäätiö osti sen. Teos siirrettiin Mäntän keskustorille vuonna 2009.[16][17]
↑Ilvas, Juha: Wäinö Aaltonen. Teoksessa Kansallista taidetta – Suomalaista taidetta Kansallis-Osake-Pankin kokoelmissa, s. 140. Helsinki: Kansallis-Osake-Pankki, 1989. ISBN 951-889-000-5
↑Ahtola-Moorhouse, Leena: "Wäinö Aaltonen: Musica (Viulunsoittaja)". Teoksessa Huusko, Timo (toim.): Ateneum-opas, s. 89. Valtion taidemuseo, 2007. ISBN 9789515329943
↑Ville Hänninen: Kirjan kasvot: sata vuotta suomalaisia kirjankansia, s. 55–56. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2017.
