Skrjabin syntyi Moskovassa lahjakkaan pianistiäidin ja diplomaatti-isän perheeseen. Hän aloitti pianon soittamisen jo nuorena Nikolai Zverevin johdolla. Myöhemmin hän opiskeli Moskovan konservatoriossa. Skrjabin oli luonteeltaan herkän lasimainen ja oli kiinnostunut musiikin lisäksi teosofiasta. Hänen varhaisissa teoksissaan oli sovinnaisia vaikutteita puolalaisen säveltäjä Frederic Chopinin musiikista. Myöhemmin säveltäjä onnistui luomaan hyvin omaperäisen tyylin. Musiikin venäläinen modernismi liitetään useimmin juuri hänen persoonaansa. Hän oli konservatiivisessa Moskovassa varsin yltiöpäinen muusikko. Hänen sävellystensä subjektiivisen mystiikan ja hysteerisen ekstaattisuuden on katsottu edustavan musiikin symbolismia ja futurismia. Vuosien mittaan hänen sävellyksensä muuttuivat yhä vaikeaselkoisemmiksi.[1]
Skrjabin kutsuttiin 26-vuotiaana 1898 pianonsoiton professoriksi Moskovan konservatorioon, mutta hän hoiti tehtävää vain viisi vuotta. Siellä aiheuttamansa skandaalin vuoksi Skrjabin muutti maasta ja toimi konserttipianistina. Vaikka hänen soittotyylinsä oli varsin pingottunut, se vaikutti kuulijoihin lähes maagisesti. Ulkomailla asuessaan hän myös sävelsi keskeisimmät teoksensa. Niitä ovat muun muassa kymmenen pianosonaattia. Skrjabin sävelsi niiden lisäksi muun muassa pianokonserton fis-mollissa (op. 20), sinfoniat nro 1 (op. 26), nro 2 (op. 29) ja nro 3 (op. 43) sekä sinfoniset runoelmat Ekstaasin runoelma (op. 54) ja Prometeus, tulen runoelma (op. 60). Venäläisen musiikkiväen suhtautuminen hänen sävellyksiinsä jakautuu niiden ylistäjiin (esimerkiksi Vladimir Ashkenazy) ja vihaajiin (esimerkiksi Dmitri Šostakovitš).[1]
