Isänmaallinen kansanliike (IKL) ja Ajan Suunta perustettiin Mäntsälän kapinan jälkeen lakkautettujen lapuanliikkeen ja sen äänenkannattajan Ajan Sanan jatkajiksi. Lehden kustannusyhtiöksi muodostettiin Kansan Sanan Oy,[1] jonka taustavoimia lienevät olleet lähinnä lapuanliikettä rahoittaneet teollisuuspiirit ja maaseutukannattajat. Kansan Sanan Oy perusti myös useita IKL:n maakuntalehtiä kuten Karjalan Suunnan, Lakeuden Suunnan, Pohjanmaan Suunnan, Pohjolan Suunnan ja Savon Suunnan.[3] Lehtiyhtiön johtokunnan puheenjohtajana toimi Bruno Salmiala[1]. Syksystä 1936 lähtien yhtiö keskittyi Ajan Suunnan julkaisemiseen[4].
Ajan Sanan päätoimittaja Arne Somersalo ja lehden kaikki toimittajat siirtyivät Ajan Suuntaan[5]. Nimimerkillä ”Antti Suomenpoika” pakinoineen Somersalon äärimmäiset mielipiteet johtivat hänen erottamiseensa vuonna 1935, jolloin päätoimittajaksi tuli Rauno Kallia[1]. IKL:n lehtien ilmestyminen lakkasi talvisodan seurauksena, ja heinäkuussa 1940 uudelleen aloittanut Ajan Suunta oli sen jälkeen puolueen ainoa virallinen äänenkannattaja. Kustantajana toimi vuonna 1937 perustettu[4] kirjapainoyhtiö Oy Liike ja vuodesta 1941 lehteä julkaistiin kannatusyhdistyksen nimissä. Viimeinen päätoimittaja oli Niilo Vapaavuori vuodesta 1940.[1]
Ajan Suunta ilmestyi aluksi iltapäivälehtenä kuudesti ja vuodesta 1937 lähtien aamulehtenä seitsemän kertaa viikossa[1][6]. Se lakkasi vuoden 1939 lopussa, ja vuonna 1940 sitä julkaistiin aluksi kerran ja sitten kahdesti viikossa. Vuonna 1941 siitä tuli jälleen kuusipäiväinen iltapäivälehti. Lehden levikki lienee ollut enimmillään 1930-luvulla lähes 15 000 kappaletta ja ylsi jatkosodan aikana parhaimmillaan 6 000 kappaleeseen.[7] IKL:n lehtien talous oli heikko ja se perustui pitkälti puolueen kannattajien lahjoituksiin[8]. Ajan Suuntaa rasittivat painokanteista aiheutuneet sakot,[9] sisäministeri Urho Kekkosen vuonna 1938 ajama IKL:n lakkauttaminen ja puolueen laskenut vaalikannatus[10].
Ajan Suunta lakkasi ilmestymästä 4. lokakuuta 1944, puolitoista viikkoa IKL:n lakkauttamisen jälkeen. Liittoutuneiden valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov oli vaatinut Suomen hallitukselta lehden välitöntä lopettamista, ja hallituksesta otettiin yhteyttä lehden johtoon. Painokoneet pysäytettiin vapaaehtoisesti hallituksen varoitettua, että muuten edessä saattaisi olla voimatoimia koko Suomen lehdistöä vastaan.[13]
↑Mikko Uola: "Suomi sitoutuu hajottamaan...": Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella, s. 40–41. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999.
