Kolme vakavasti sairasta sotaveteraania pakenee syöpäsairaalasta Helsingistä maistaakseen vielä kerran elämää. He hankkiutuvat Turkuun tapaamaan yhden heistä tytärtä, joka on naimisissa varakkaan arkkitehdin kanssa. Heidän saapuessaan tytär onkin matkoilla Karibianmerellä ja talo on täynnä smokkipukuisia miehiä ja vähäpukeisia nuoria naisia. Sotkettuaan tämän herraseurueen veljeysrituaalit vanhuskolmikko jatkaa pikku hiljaa matkaansa ruotsinlaivalle.[2]
Noin 30 000 katsojaa kerännyt Olli Soinion esikoisohjaus Aidankaatajat sai aikalaisarvioissa nihkeän myönteisiä kritiikkejä. Turkulaisen salaseuran örvellys sai monien kirjoittajien mielestä liian ison roolin elokuvassa, jota ei myöskään pidetty komediana erityisen onnistuneena.[1]
Helsingin Sanomissa lokakuussa 1982 elokuvatutkija Sakari Toiviainen ja elokuvatoimittaja Helena Ylänen käyttivät Aidankaatajia esimerkkinä epäonnistuneesta aihevalinnasta ja laajemmin suomalaiselokuvien vääristä valinnoista. Kuolevan vanhuksen tarina voisi Toiviaisen mielestä onnistua iäkkäältä Ingmar Bergmanilta tai Akira Kurosawalta, mutta nuoren ohjaajan esikoiselokuvaksi hän piti aihetta vääränä. Yläsenkin mielestä elokuva on monin tavoin epäonnistunut, mutta tehty hyvää tarkoittaen.[3]
↑Ylänen, Helena: Voisiko suomalaisessa elokuvassa olla jotain vikaa. Helsingin Sanomat, 30.10.1982, s. 18. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.10.2017. (Vain tilaajille.)
