Agrippina, Neron äiti

Agrippina, Neron äiti
Agrippina
Maria Gasparini Agrippinana.
Maria Gasparini Agrippinana.
Ohjaaja Enrico Guazzoni
Käsikirjoittaja Enrico Guazzoni
Lavastaja Enrico Guazzoni
Pääosat Maria Gasparini, Amleto Novelli
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Tuotantoyhtiö Cines
Ensi-ilta 13. tammikuuta 1911 (Italia)
30. tammikuuta 1911 (Suomi)
Kesto 380/300 metriä (16 min.)
Alkuperäiskieli mykkäelokuva
Aiheesta muualla
IMDb
Agrippina

Agrippina, Neron äiti (ital. Agrippina) on vuonna 1911 valmistunut italialainen mykkäelokuva. Enrico Guazzonin ohjaaman historiallisen elokuvan pääosaa esittää Maria Gasparini.

Juoni

Claudiuksen kuoltua Agrippina tekee pojastaan Nerosta keisarin. Kun Nero hylkää vaimonsa Octavian ja antautuu Poppean vaikutuksen alaiseksi, Agrippina ja Nero riitautuvat ja Nero myrkyttää kilpailijansa Britannicuksen. Agrippina pakenee palatsista ja joutuu Neron järjestämään veneonnettomuuteen. Kun sotilaat saapuvat tappamaan häntä, Agrippina kehottaa heitä rankaisemaan häntä Neron kaltaisen hirviön synnyttämisestä.[1]

Näyttelijät

 Maria Gasparini … Agrippina  
 Amleto Novelli … Britannicus  
 signora Sturla … Locusta  
 Giovanni Dolfini … orja  
 Cesare Moltini … Anicetus  
 Carlo Muccioli …   
 Walter Rinaldi …   
 Adele Bianchi Azzariti … [1]  

Tuotanto ja vastaanotto

Agrippina, Neron äiti on yksi Enrico Guazzonin Cinesille tekemistä historia-aiheisista lyhytelokuvista, jotka sittemmin johtivat vuoden 1913 suurelokuvaan Quo vadis?[2]. Sen tyylissä näkyy vielä teatterin ja ranskalaisten esikuvien vaikutus.[3] Teatterikulisseista oli kuitenkin jo päästy eroon ja avustajoukot olivat entistä suurempia[1].

Elokuva oli menestys sekä Italiassa että ulkomailla[4]. Aikalaiskriitikot kehuivat varsinkin sen lavastusta ja historiallista todenmukaisuutta[1]. Suomessa elokuvaa esitettiin jo parin viikon kuluttua sen ensi-illasta[5][6]. Turkulaisen Sosialistin mukaan ”missään tapauksessa ei tämä Nero-kuvaus ole jalostava eikä kehittävä, mutta kyllä pöyristyttävä”[7].

Restaurointi

Elokuva on restauroitu Friulin elokuva-arkistossa. Alkuperäisestä 380 metrin pituudesta[1] on säilynyt 300 metriä.[8]

Lähteet

  1. ↑ a b c d e Bernardini, Aldo & Martinelli, Vittorio: Il cinema muto italiano. I film degli anni d’oro. 1911, prima parte, s. 20–22. (Biblioteca di Bianco e Nero) Roma: Nuova ERI, Centro Sperimentale di Cinematografia, 1995. ISBN 88-397-0915-0 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema, s. 157–158. Lanham, Toronto, Plymouth: The Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5
  3. ↑ Decadenza e progresso: Verso 'Quo vadis?' Il Cinema Ritrovato. Arkistoitu 20.8.2017. Viitattu 19.8.2017.
  4. ↑ Pomeroy, Arthur J. (ed.): A Companion to Ancient Greece and Rome on Screen, s. 46. Hoboken: Wiley Blackwell, 2017. ISBN 9781118741351
  5. ↑ Biograf teater Esplanaden mainos. Hufvudstadsbladet, 29.1.1911. Artikkelin verkkoversio.
  6. ↑ Armit-teatterin mainos. Työ, 6.2.1911, s. 1. Artikkelin verkkoversio.
  7. ↑ Liikkuvat kuvat. Sosialisti, 15.3.1911, s. 3. Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ I restauri della Cineteca del Friuli cinetecadelfriuli.org. Viitattu 19.8.2017.

Aiheesta muualla