Édith Piafin tunnetuimmat laulut ovat ”La vie en rose” (1944), ”L’hymne à l’amour” (1949), ”Milord” (1959) ja ”Non, je ne regrette rien” (1960).[1][3] Piaf koki lyhyeksi jääneessä elämässään paljon vastoinkäymisiä, mutta hän rakasti intohimoisesti elämää ja laulamista. Piafia on luonnehdittu taiteilijaksi, joka rakasti rakkautta, sillä hän oli itse lapsena jäänyt vaille rakkautta.[2]
Édith Piaf oli hyvin pienikokoinen, ja niinpä hän sai lempinimen La Môme Piaf, ”pikku varpunen”. Hän oli ainoastaan 142 cm pitkä.[4]
Lukuisista elämäkerroista huolimatta monet tiedot ja tapahtumat Piafin elämästä jäävät arvoituksiksi. Hän syntyi nimellä Édith Giovanna Gassion PariisinBellevillessä. Tarinan mukaan hän syntyi Rue de Belleville 72:ssa, mutta syntymätodistuksen mukaan hän olisi syntynyt Tenonin sairaalassa. Piafin äiti oli laulaja Line Marsa ja isä sirkustaiteilija Louis Gassion.[1] Piafin sukutausta oli berberiläinen. Hän sai nimensä teloitetun brittiläisen hoitajan Edith Cavellin mukaan. Louis Gassionin värväydyttyä mukaan ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1916 hän vei pienen tyttönsä äitinsä hoiviin bordelliin. Edith viettikin lapsena pitkiä aikoja isoäitinsä luona, joka johti bordellia Normandiassa.[1] Useat prostituoidut huolehtivat Édithistä Normandiassa.
Ikävuosien 3–7 välillä Piaf oli sokea[1] ja 8–14-vuotiaana hän oli kalju: hän kärsi niin kutsutusta miestyyppisestä kaljuuntumisesta (Alopecia androgenetica). Hän liittyi vuonna 1929 isänsä katuakrobaattien joukkoon. Hän otti huoneen Grand Hôtel de Clermont -hotellista ja alkoi tehdä omaa uraa katulaulajana Pigallessa ja Pariisin esikaupungeissa. Nuorena hän lauloi kaduilla sisarpuolensa Simone Berteautin kanssa, joka oli myös hänen uskottu ystävänsä. Simone kirjoitti Piafin elämäkerran Piaf – Jumalani kuinka olen elänyt tämän kuoleman jälkeen. 16-vuotiaana nuori Gassion rakastui Louis Dupontiin, ja he saivat lyhyen aikaa eläneen lapsen, tytön nimeltä Marcelle, joka kuoli vuonna 1932[1][5]aivokalvontulehdukseen.
Laulajanura
Edith Piaf vuonna 1951
Yökerhonomistaja Louis Leplée löysi nuoren Gassionin kadulta laulamasta, minkä jälkeen tämä esiintyi Lepléen Le Gerny’s -yökerhossa vuonna 1935. Yökerho oli niin ylä- kuin alaluokankin suosiossa. Leplée kuitenkin murhattiin vuonna 1936. Murhasta epäiltiin ensin Piafia, mutta hänet vapautettiin myöhemmin.[6] Lepléen kuoltua Raymond Asso otti Piafin hoiviinsa ja alkoi kouluttaa häntä. Jean Cocteau kirjoitti vuonna 1940 menestysmusikaalin Le Bel Indifférent, jossa Piaf oli pääosassa.[1]
Piaf tutustui tunnettuihin henkilöihin, kuten näyttelijä Maurice Chevalieriin ja runoilija Jacques Borgeatiin.[1] Hän kirjoitti sanoja moniin lauluihinsa ja sovitti niitä säveltäjien kanssa ääneensä sopiviksi. Yves Montand esiintyi ensi kerran Piafin kanssa Pariisissa vuonna 1944. Piafista tuli Montandin neuvonantaja ja heillä oli rakkaussuhde.[7]
Toinen maailmansota
Piaf kirjoitti laulunsa ”La vie en rose” Pariisissa toisen maailmansodan aikana vuonna 1944 keskellä saksalaismiehitystä. Kappale hyväksyttiin vuonna 1998 Grammy Hall of Fameen.[8] Hän lauloi korkea-arvoisille saksalaisille One Two Two Club -kerholla ja sai ranskalaisten maanmiestensä silmissä epäilyttävän maineen. Piaf toimi kuitenkin Ranskan vastarintaliikkeessä. Hänen toimintansa liikkeessä tunnetaan nykyisin hyvin.[9]
Sodan jälkeen
Edith Piaf esiintymässä vuonna 1962
Sodan jälkeen Piafilla oli suuri kysyntä, ja hän oli suuri menestys Pariisissa. Hän oli silloin Ranskan suosituin viihdyttäjä.[10] Piaf kävi esiintymiskiertueilla Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Etelä-Afrikassa ja tuli kansainvälisesti tunnetuksi. Hänen vastaanottonsa oli Yhdysvalloissa aluksi huono, mutta sielläkin hän nousi kuitenkin suureen suosioon. Piaf auttoi laulaja Charles Aznavouria uran alussa ottamalla tämän mukaansa kiertueille Ranskassa ja Yhdysvalloissa.[11] Hän piti monia maailmankiertueita, jotka sijoittuivat pääosin Amerikkoihin ja Eurooppaan. Hän esiintyi New YorkinCarnegie Hallissa vuosina 1956 ja 1957, ja The Ed Sullivan Show’ssa kahdeksan kertaa. Hän piti myös useita konsertteja Pariisin Olympia-teatterissa aina tammikuusta 1955 lokakuuhun 1962. Vuosina 1955, 1956, 1958, 1961 ja 1962 Piaf esiintyi teatterissa. Vuoden 1961 Olympia-konsertissa hän debytoi kappaleen ”Non, je ne regrette rien”. Viiden konsertin nauhoitukset on talletettu levyille ja siirretty myös CD-levyille, joita on jatkuvasti myynnissä. Piaf levytti viimeisen laulunsa ”L’homme de Berlin” huhtikuussa 1963.[12]
Yksityiselämä
Piafin suurin rakkaus oli keskisarjan nyrkkeilijä Marcel Cerdan,[13] joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1949, kun Cerdan olisi tullut PariisistaNew Yorkiin tapaamaan Piafia. Piaf oli naimisissa kahdesti. Hänen ensimmäinen miehensä oli laulaja Jacques Pills, jonka Piaf nai vuonna 1952. Heidän kaasonaan toimi Marlene Dietrich, josta muodostui Piafin läheinen ystävä. Hänen toinen miehensä oli 20 vuotta häntä nuorempi entinen kampaaja, 26-vuotias laulaja-näyttelijä Théo Sarapo. He avioituivat lokakuussa 1962. Piaf oli vuonna 1951 joutunut auto-onnettomuuteen, jossa hän loukkaantui vakavasti murtaen kätensä ja kaksi kylkiluuta. Hän käytti onnettomuuden aiheuttamiin kipuihin morfiinia ja alkoholia, joista hän tuli vakavasti riippuvaiseksi.[12]
Piaf kuoli 47-vuotiaana maksasyöpään[14] 10. lokakuuta 1963 Ranskan Rivieralla, josta hänen ruumiinsa tuotiin Pariisiin. Piaf kuoli samana päivänä kuin hänen ystävänsä Jean Cocteau. Pariisissa tieto hänen kuolemastaan julkistettiin 11. lokakuuta, joka on myös hänen virallinen kuolinpäivänsä. Hänet on haudattu Père-Lachaisen hautausmaalle.[1]
Pariisin katolinen arkkipiispa kielsi Piafilta oikeuden messuun, mutta hautajaissaattue veti Pariisin kaduille satojatuhansia surijoita. Hautajaisseremoniaan osallistui yli 40 000 ihailijaa. Charles Aznavourin mukaan Piafin hautajaiset olivat toisen maailmansodan jälkeen ainoa tapahtuma, joka pysäytti koko Pariisin liikenteen.[1] Pariisissa on Place Édith Piaf -aukio[15] ja Musée Édith Piaf -museo.[16] Nykyään Piafia pidetään edelleen yhtenä Ranskan kunnioitetuimmista ja suurimmista laulajista.[1]
Édith Piafin tuotanto koostuu sadoista lauluista, joista vanhimmat ovat vuodelta 1935, viimeiset vuodelta 1963.[17] Piaf ei julkaissut uransa aikana yhtään albumia, mutta hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin kokoelma-albumeita. Hän esiintyi myös monissa elokuvissa, joista mainittakoon muun muassa Synti ja Kevytmielinen Versailles.[18]
Tunnetuimmat laulut
Vuosi
Laulun nimi
1936
”Mon Légionnaire”
1940
”La Fille de Joie est Triste (L’Accordéoniste)”
1943
”Tu Es Partout”
1946
”La Vie en Rose”
”Les Trois Cloches”
1947
”Une Chanson à Trois Temps”
1950
”Hymne à l’amour”
1951
”Padam... Padam...”
1954
”Sous Le Ciel de Paris”
1956
”Les Amants d’un Jour”
”L’Homme à la Moto”
1957
”La Foule”
1958
”Mon Manège à Moi”
1959
”Milord”
1960
”Non, je ne regrette rien”
”Mon Dieu”
1962
”À Quoi Ça Sert l’Amour?”
Populaarikulttuurissa
Elokuvia
Piafin elämästä on tehty useita elokuvia. Yksi tällainen elokuva on vuonna 1974 ilmestynyt Piaf-elokuva, jossa Édith Piafia esittää Birgtte Ariel. Toinen elokuva ilmestyi vuonna 1983. Se on nimeltään Edith et Marcel, joka kertoo Piafin ja Marcel Cerdanin rakkaussuhteesta. Melko vähäisesti tunnettu Piaf ... Her Story ... Her Songs -elokuva ilmestyi 2003. Kenties tunnetuin elokuva Édith Piafista on Pariisin varpunen – Edith Piaf (La môme), joka sai maailmanensi-iltansa 8. helmikuuta 2007.[10] Suomen ensi-ilta oli 30. maaliskuuta 2007. Piafia näytteli Marion Cotillard, joka voitti roolistaan naispääosa-Oscarin vuonna 2008.[19]
